Totuus ja valhe

Olen kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut tuon jälkeen. Olen ehtinyt olla ahdistuneempi ja surullisempi kuin vuosiin, mutta myös onnellisempi kuin koskaan.

Noin kuukausi viimeisimmän päivitykseni jälkeen kävin treffeillä. Ihan oikeilla treffeillä, kahvilassa. Toisen osapuolen aloitteesta. Joku oikeasti piti minua mielenkiintoisena, positiivisesti erilaisena. Vieläpä sellainen, joka itsekin sai pääni kääntymään. Keräsin kaiken rohkeuteni tuona päivänä, ja olen edelleen kovin ylpeä itsestäni. Tuosta päivästä tulee aivan pian puoli vuotta ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen palaset ovat loksahdelleet paikoilleen.

Olen saanut kuulla olevani kaunis. Olen saanut kuulla olevani ihana. Kuinka upea kroppa minulla on, miten jo ensitapaamisella minun jalkoihini ihastuttiin. Miten hyvältä pyllyni näyttää tiukoissa farkuissa. Minut on kesken kauppareissun vain kaapattu pusuteltavaksi. Olen saanut olla aivan oma itseni, ja olen oppinut niin paljon sekä itsestäni että parisuhteista. Tämä herra kulkekoon blogissa nimellä Koha.

Aloitin myös terapian, kun jatkuva unettomuuteni yhdistettiin lapsuuden ja nuoruuden traumaattisiin kokemuksiin. Olen käsitellyt perheen ongelmia, puhunut etäisestä suhteestani isään, käynyt läpi ensimmäistä parisuhdettani. Oppinut ettei mikään silloin tapahtunut ollut minun vikaani. Ei henkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta. Olen inhonnut parisuhteita, koska se on tarkoittanut minulle aina puoliteholla elämistä. Olen joutunut olemaan varpaillani, varomaan sanojani. Väärin valitut sanat ovat johtaneet erolla uhkailuun. Tuntui valtavalta helpotukselta tajuta, ettei se ole tervettä parisuhdetta. Samalla tuntui pahalta, että sen tajuaminen vei lähes seitsemän vuotta elämästäni. Miten olen aina vain syyttänyt itseäni.
Kuinka uskomattomalta tuntuukaan, että voin nykyään sanoa suoraan miltä minusta tuntuu, ja takaisin saan suudelman otsalle ja kiitokset siitä että olin rehellinen. Tämä on varmasti monelle aivan itsestäänselvää, mutta minulle tämä on suuri läpimurto matkalla ehjäksi.

On kuitenkin yksi asia, joka ei tunnu muuttuvan. Syömisvammailu pysyy möykkynä sisällä ja taakkana harteilla. En ole puhunut asiasta enää aikoihin kenellekään. En parhaalle ystävälle, joka elää luulossa että voin jo paremmin, vaikka huomautteleekin että olen taas laihtunut. En äidille, joka ei ikinä ottanut minua tosissaan. En ole sanallakaan maininnut asiaa terapiassa. Minusta tuntuu myös pahalta, etten ole paljastanut tätä puolta itsestäni Kohalle, vaikka epäilenkin toisinaan hänen epäilevän jotain. Voin olla myös vainoharhainen. Hän on kuitenkin kertaalleen huomauttanut minun laihtuneen, sekä totesi jo aivan alussa ettei ollut nähnyt minun kertaakaan syövän.
Marraskuu sen sijaan kysyi minulta kerran suoraan. Katsoin silmiin ja sanoin ettei ole mitään hätää.

Painoin vielä helmikuussa, minun ja Kohan ensitreffeillä, 60,8 kiloa. Muistan kuinka seisoin vaa'alla ja punnitsin itseni lisäksi ajatuksiani siitä uskallanko lähteä. Puoli vuotta myöhemmin painan 51 kiloa, enkä siltikään näe itsessäni muuta kuin läskiä.

Se on aivan saatanan surullista.

It's your world

Eilisen päivän selvisin lautasellisella mysliä. Kävin kaksi kertaa lenkillä ja hypin vajaan puoli tuntia hyppynarulla. Yöllä alkoi tulla outo olo ja ylipuhuin itseni syömään toisenkin lautasellisen. 

Puhuin itselleni rauhallisesti kuinka ihminen ei voi lihoa kahdesta myslilautasesta. Kuinka se on täysin mahdotonta ja kaikkien luonnonlakien vastaista. Hypin kuitenkin varuiksi vielä lisää hyppynarulla.

Toisinaan pelkään, että kadotan kontrollin kokonaan.

Tänään Marraskuu oli seuranani lähes koko päivän. Tilasimme ruokaa kotiin. Pelkäsin miettiväni liian pitkään. Marraskuu näki minun selailevan salaatteja ja totesi; "älä laihduta, ei mitään salaattia".

Samalla sekunnilla minä tiesin, ettei hänellä ole aavistustakaan minun syömisvammailuistani. Hän ei näe lävitseni, kuten tähän asti olen luullut. Tilasin falafelin kermaperunoilla, ja jätin kolmasosan syömättä vedoten sen täyttävyyteen. Hän ei kysellyt, hän ei epäillyt. Tunsin oloni niin vapaaksi.

Vapaaksi syömään koulussa vähän. Tunkemaan salaattia lautaselleni enemmän kuin pääruokaa. Vapaa olemaan käyttämättä salaatinkastiketta. 

Tätäkö minun vapauteni on? 

Opetin Marraskuun juomaan punaviiniä, rakkauttani. Meillä oli hauskaa. Jäin monasti vain katsomaan Marraskuuta hänen siinä puhuessaan ja mietin kuinka onnellinen olenkaan, että olen saanut moisen ystävän. Vaikka vielä puoli vuotta sitten pelkäsin, että yksin jääminen olisi unelmieni toteuttamisen varjopuoli.

Mitä vielä, minulla on enemmän ystäviä kuin koskaan. Olen sosiaalisempi kuin koskaan. Miten olenkaan onnellinen siitä, että uskalsin jättää kaiken, pakata tavarani ja lähteä. Taas kerran, mutta kenties sen viimeisen tämän maan sisällä.

Marraskuu avautui menneisyydestään. Minä kuuntelin ja ymmärsin. Olin iloinen, että hän voi tukeutua minuun noin vahvasti. Hän ei pyytänyt minua kertomaan omista taustoistani, toisinaan kuitenkin viittasi masennukseeni ja siitä johtuvaan itsetuhoisuuteen. 

Ja minä hymyilin sisäisesti, sillä hän ei edes humalassa kysynyt syömisistäni.

Tämä tekee minut niin iloiseksi, että se vähän jopa pelottaa.

Linnunradan laidalla

Eilen oli erään uuden tuttavuuden tuparit. Meinasin jättää tyystin välistä, sillä pukiessa iski niin valtaisa ahdistus omasta kehosta. Se vei jalat alta ja toi kyyneleet silmiin. Istuin vessan lattialla ja vihasin itseäni.
Minä kuitenkin menin juhliin ja olin kovin ylpeä itsestäni. Seisoin kaukana karkki- ja sipsikulhoista, mutta salaisesti katselin kaiholla kuinka hyvällä omatunnolla ihmiset niitä mutustivat.

Tänään juhlista julkaistiin kuvia. Jäin tuijottamaan niitä järkyttyneenä. Näytän jokaisessa kuvassa valtavalta.
Näytänkö minä oikeasti tuolta? Olenko minä oikeasti noin järkyttävän suuri? Kiusasin itseäni selaamalla kuvat monen monta kertaa läpi. Keskityin jalkoihini, käsiini, kasvoihini. En saanut katsettani irti itsestäni. Jalkani olivat kuin tukit. Näytin tasapaksulta, inhottavalta ja suurelta.

Mikä valtavan suuri muistutus tämä olikaan taas siitä miksi koen oloni paremmaksi kameran toisella puolella.

Long walk home

Valtaisa ahdistus omasta painosta, ulkonäöstä ja tänään syödystä ruoasta. Peilistä katsoo tyttö, jota en kehtasi tunnustaa itsekseni. Toisina päivinä pidän kasvoistani, toisina taas olisin valmis raapimaan silmät päästäni.

En ole nukkunut pariin viikkoon täysiä yöunia. Toisinaan valvon hereillä kolmekin vuorokautta. Tuntuu etten osaa enää nukahtaa. Unettomuuden myötä mieliala laskee ja vainoharhaisuus kasvaa. Ahdistun kaikesta ja kaikista. En toisinaan jaksa laisinkaan ottaa yhteyttä ihmisiin, enkä vastata viesteihin.

Otan kuitenkin kaiken ilon irti niinä päivinä, kun se tuntuu hyvältä. Laitan viestiä tärkeille ihmisille ja kyselen puolituttujen kuulumisia. Istun iltamyöhään kahviloissa tai pelaan lautapelejä luokkatoverin olohuoneessa. Sosiaalisena en keskity siihen, että minun on nälkä. Sosiaalisena tulen kotiin niin myöhään, etten enää viitsi syödä. Sosiaalisena paino putoaa ja silloin minä hymyilen vaa'alle ja hieman itsellenikin.

Lähden lauantaina Lontooseen. Pyrin olemaan ajattelematta syömisiäni liiaksi, haluaisin vain nauttia ja ottaa kaiken ilon irti tuosta kaupungista. Tulen kuitenkin joka päivä liikkumaan kävellen niin paljon, että kulutukseni mukaan saisin kyllä syödäkin kunnolla. Ja minun käsitykseni "kunnolla" tai "paljon" syömisestä on se, mitä tuiki tavallinen terve ihminen syö päivässä ilman välipaloja ja herkutteluita. Yritän lohdutella itseäni tuolla ajattelulla usein, ja onnistunkin hetkittäin kunnes ahdistus täydestä vatsasta taas valtaa mielen ja kykenen enää vain ajattelemaan miten hirveän paljon minä söin. Miten hirveän paljon ihmiset ylipäänsä syövät päivän aikana. En minä pysty siihen.

Osaisinpa edes tuon seikkailun ajan suhtautua ruokaan kuin kuka tahansa. Olla katsomatta kelloon nälän kurniessa mahassa, olla miettimättä kaloreita tai määriä. Nauttia siitä miltä hyvä ruoka maistuu.

Minä aion yrittää. 

Trouble is a friend

Tänään tuntuu pahalta olla minä.

Olen vältellyt peilejä, seissyt kuumassa suihkussa polttaen ihoani ja turhautunut.

Loukkasin eilen jalkani, joten lenkkeily on kielletty toistaiseksi. Toinen ilta ilman juoksulenkkiä ja mieli kiipeilee seinillä. Juokseminen on minun liikunnallinen henkireikäni. En rakasta sitä vain siksi, että tiedän useiden kalorien jäävän lenkkipoluille, tai siksi että tiedän lihasteni vahvistuvan.

Juokseminen on minulle hetki, jolloin kykenen olemaan ajattelematta mitään. Katson vain eteeni ja keskityn hengittämään tasaisesti. En kuuntele edes musiikkia, vaikka se on minulle tärkein asia koko maailmassa ja soi muutoin lähes aina.
Juoksemisessa on vain sitä jotain. Siihen on helppo purkaa turhautumisensa, ylimääräisen energian tai ihan vain juosta, koska tuntuu niin hyvältä.

Tänään en juossut. Sen sijaan tuijotin kelloa seitsemältä illalla ja kuvittelin mielessäni kuinka nyt sitoisin juoksukenkieni nauhoja ja lähtisin ulos. Juoksisin läheisen järven ympäri, kiihdyttäisin ylämäkeen ja mäen huipulla hengittäisin syvään. Kävelisin loppumatkan kotiin, kävisin suihkussa ja tuntisin oloni onnistuneeksi.

Tänään en tuntenut itseäni onnistuneeksi.

Darkness on the edge of town

Aamupaino oli lähes kolme kiloa suurempi kuin eilen. Kolme kiloa?
Kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, tämänkin päivän syömiset menivät tyystin penkin alle. Missä on se kaikki kontrolli?

Tiedostan, ettei yhdessä yössä voi tulla kolmea kiloa läskiä, en minä niin paljoa syönyt. Mutta nesteiden pudottaminen on aivan yhtä puuduttavaa, etenkin kun niin jo riemastuin painon laskemisesta.

Häpesin kroppaani tänään koulussa. Meinasin myöhästyä tentistä pohtiessani millä paidalla peitän turvonneen vatsani parhaiten. Miten paljon itseinhoa ihmiseen voikaan mahtua ilman, että hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi?