Totuus ja valhe

Olen kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut tuon jälkeen. Olen ehtinyt olla ahdistuneempi ja surullisempi kuin vuosiin, mutta myös onnellisempi kuin koskaan.

Noin kuukausi viimeisimmän päivitykseni jälkeen kävin treffeillä. Ihan oikeilla treffeillä, kahvilassa. Toisen osapuolen aloitteesta. Joku oikeasti piti minua mielenkiintoisena, positiivisesti erilaisena. Vieläpä sellainen, joka itsekin sai pääni kääntymään. Keräsin kaiken rohkeuteni tuona päivänä, ja olen edelleen kovin ylpeä itsestäni. Tuosta päivästä tulee aivan pian puoli vuotta ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen palaset ovat loksahdelleet paikoilleen.

Olen saanut kuulla olevani kaunis. Olen saanut kuulla olevani ihana. Kuinka upea kroppa minulla on, miten jo ensitapaamisella minun jalkoihini ihastuttiin. Miten hyvältä pyllyni näyttää tiukoissa farkuissa. Minut on kesken kauppareissun vain kaapattu pusuteltavaksi. Olen saanut olla aivan oma itseni, ja olen oppinut niin paljon sekä itsestäni että parisuhteista. Tämä herra kulkekoon blogissa nimellä Koha.

Aloitin myös terapian, kun jatkuva unettomuuteni yhdistettiin lapsuuden ja nuoruuden traumaattisiin kokemuksiin. Olen käsitellyt perheen ongelmia, puhunut etäisestä suhteestani isään, käynyt läpi ensimmäistä parisuhdettani. Oppinut ettei mikään silloin tapahtunut ollut minun vikaani. Ei henkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta. Olen inhonnut parisuhteita, koska se on tarkoittanut minulle aina puoliteholla elämistä. Olen joutunut olemaan varpaillani, varomaan sanojani. Väärin valitut sanat ovat johtaneet erolla uhkailuun. Tuntui valtavalta helpotukselta tajuta, ettei se ole tervettä parisuhdetta. Samalla tuntui pahalta, että sen tajuaminen vei lähes seitsemän vuotta elämästäni. Miten olen aina vain syyttänyt itseäni.
Kuinka uskomattomalta tuntuukaan, että voin nykyään sanoa suoraan miltä minusta tuntuu, ja takaisin saan suudelman otsalle ja kiitokset siitä että olin rehellinen. Tämä on varmasti monelle aivan itsestäänselvää, mutta minulle tämä on suuri läpimurto matkalla ehjäksi.

On kuitenkin yksi asia, joka ei tunnu muuttuvan. Syömisvammailu pysyy möykkynä sisällä ja taakkana harteilla. En ole puhunut asiasta enää aikoihin kenellekään. En parhaalle ystävälle, joka elää luulossa että voin jo paremmin, vaikka huomautteleekin että olen taas laihtunut. En äidille, joka ei ikinä ottanut minua tosissaan. En ole sanallakaan maininnut asiaa terapiassa. Minusta tuntuu myös pahalta, etten ole paljastanut tätä puolta itsestäni Kohalle, vaikka epäilenkin toisinaan hänen epäilevän jotain. Voin olla myös vainoharhainen. Hän on kuitenkin kertaalleen huomauttanut minun laihtuneen, sekä totesi jo aivan alussa ettei ollut nähnyt minun kertaakaan syövän.
Marraskuu sen sijaan kysyi minulta kerran suoraan. Katsoin silmiin ja sanoin ettei ole mitään hätää.

Painoin vielä helmikuussa, minun ja Kohan ensitreffeillä, 60,8 kiloa. Muistan kuinka seisoin vaa'alla ja punnitsin itseni lisäksi ajatuksiani siitä uskallanko lähteä. Puoli vuotta myöhemmin painan 51 kiloa, enkä siltikään näe itsessäni muuta kuin läskiä.

Se on aivan saatanan surullista.