Puhuin itselleni rauhallisesti kuinka ihminen ei voi lihoa kahdesta myslilautasesta. Kuinka se on täysin mahdotonta ja kaikkien luonnonlakien vastaista. Hypin kuitenkin varuiksi vielä lisää hyppynarulla.
Toisinaan pelkään, että kadotan kontrollin kokonaan.
Tänään Marraskuu oli seuranani lähes koko päivän. Tilasimme ruokaa kotiin. Pelkäsin miettiväni liian pitkään. Marraskuu näki minun selailevan salaatteja ja totesi; "älä laihduta, ei mitään salaattia".
Samalla sekunnilla minä tiesin, ettei hänellä ole aavistustakaan minun syömisvammailuistani. Hän ei näe lävitseni, kuten tähän asti olen luullut. Tilasin falafelin kermaperunoilla, ja jätin kolmasosan syömättä vedoten sen täyttävyyteen. Hän ei kysellyt, hän ei epäillyt. Tunsin oloni niin vapaaksi.
Vapaaksi syömään koulussa vähän. Tunkemaan salaattia lautaselleni enemmän kuin pääruokaa. Vapaa olemaan käyttämättä salaatinkastiketta.
Tätäkö minun vapauteni on?
Opetin Marraskuun juomaan punaviiniä, rakkauttani. Meillä oli hauskaa. Jäin monasti vain katsomaan Marraskuuta hänen siinä puhuessaan ja mietin kuinka onnellinen olenkaan, että olen saanut moisen ystävän. Vaikka vielä puoli vuotta sitten pelkäsin, että yksin jääminen olisi unelmieni toteuttamisen varjopuoli.
Mitä vielä, minulla on enemmän ystäviä kuin koskaan. Olen sosiaalisempi kuin koskaan. Miten olenkaan onnellinen siitä, että uskalsin jättää kaiken, pakata tavarani ja lähteä. Taas kerran, mutta kenties sen viimeisen tämän maan sisällä.
Marraskuu avautui menneisyydestään. Minä kuuntelin ja ymmärsin. Olin iloinen, että hän voi tukeutua minuun noin vahvasti. Hän ei pyytänyt minua kertomaan omista taustoistani, toisinaan kuitenkin viittasi masennukseeni ja siitä johtuvaan itsetuhoisuuteen.
Ja minä hymyilin sisäisesti, sillä hän ei edes humalassa kysynyt syömisistäni.
Tämä tekee minut niin iloiseksi, että se vähän jopa pelottaa.
