Trouble is a friend

Tänään tuntuu pahalta olla minä.

Olen vältellyt peilejä, seissyt kuumassa suihkussa polttaen ihoani ja turhautunut.

Loukkasin eilen jalkani, joten lenkkeily on kielletty toistaiseksi. Toinen ilta ilman juoksulenkkiä ja mieli kiipeilee seinillä. Juokseminen on minun liikunnallinen henkireikäni. En rakasta sitä vain siksi, että tiedän useiden kalorien jäävän lenkkipoluille, tai siksi että tiedän lihasteni vahvistuvan.

Juokseminen on minulle hetki, jolloin kykenen olemaan ajattelematta mitään. Katson vain eteeni ja keskityn hengittämään tasaisesti. En kuuntele edes musiikkia, vaikka se on minulle tärkein asia koko maailmassa ja soi muutoin lähes aina.
Juoksemisessa on vain sitä jotain. Siihen on helppo purkaa turhautumisensa, ylimääräisen energian tai ihan vain juosta, koska tuntuu niin hyvältä.

Tänään en juossut. Sen sijaan tuijotin kelloa seitsemältä illalla ja kuvittelin mielessäni kuinka nyt sitoisin juoksukenkieni nauhoja ja lähtisin ulos. Juoksisin läheisen järven ympäri, kiihdyttäisin ylämäkeen ja mäen huipulla hengittäisin syvään. Kävelisin loppumatkan kotiin, kävisin suihkussa ja tuntisin oloni onnistuneeksi.

Tänään en tuntenut itseäni onnistuneeksi.

Darkness on the edge of town

Aamupaino oli lähes kolme kiloa suurempi kuin eilen. Kolme kiloa?
Kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, tämänkin päivän syömiset menivät tyystin penkin alle. Missä on se kaikki kontrolli?

Tiedostan, ettei yhdessä yössä voi tulla kolmea kiloa läskiä, en minä niin paljoa syönyt. Mutta nesteiden pudottaminen on aivan yhtä puuduttavaa, etenkin kun niin jo riemastuin painon laskemisesta.

Häpesin kroppaani tänään koulussa. Meinasin myöhästyä tentistä pohtiessani millä paidalla peitän turvonneen vatsani parhaiten. Miten paljon itseinhoa ihmiseen voikaan mahtua ilman, että hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi?