Valtaisa ahdistus omasta painosta, ulkonäöstä ja tänään syödystä ruoasta. Peilistä katsoo tyttö, jota en kehtasi tunnustaa itsekseni. Toisina päivinä pidän kasvoistani, toisina taas olisin valmis raapimaan silmät päästäni.
En ole nukkunut pariin viikkoon täysiä yöunia. Toisinaan valvon hereillä kolmekin vuorokautta. Tuntuu etten osaa enää nukahtaa. Unettomuuden myötä mieliala laskee ja vainoharhaisuus kasvaa. Ahdistun kaikesta ja kaikista. En toisinaan jaksa laisinkaan ottaa yhteyttä ihmisiin, enkä vastata viesteihin.
Otan kuitenkin kaiken ilon irti niinä päivinä, kun se tuntuu hyvältä. Laitan viestiä tärkeille ihmisille ja kyselen puolituttujen kuulumisia. Istun iltamyöhään kahviloissa tai pelaan lautapelejä luokkatoverin olohuoneessa. Sosiaalisena en keskity siihen, että minun on nälkä. Sosiaalisena tulen kotiin niin myöhään, etten enää viitsi syödä. Sosiaalisena paino putoaa ja silloin minä hymyilen vaa'alle ja hieman itsellenikin.
Lähden lauantaina Lontooseen. Pyrin olemaan ajattelematta syömisiäni liiaksi, haluaisin vain nauttia ja ottaa kaiken ilon irti tuosta kaupungista. Tulen kuitenkin joka päivä liikkumaan kävellen niin paljon, että kulutukseni mukaan saisin kyllä syödäkin kunnolla. Ja minun käsitykseni "kunnolla" tai "paljon" syömisestä on se, mitä tuiki tavallinen terve ihminen syö päivässä ilman välipaloja ja herkutteluita. Yritän lohdutella itseäni tuolla ajattelulla usein, ja onnistunkin hetkittäin kunnes ahdistus täydestä vatsasta taas valtaa mielen ja kykenen enää vain ajattelemaan miten hirveän paljon minä söin. Miten hirveän paljon ihmiset ylipäänsä syövät päivän aikana. En minä pysty siihen.
Osaisinpa edes tuon seikkailun ajan suhtautua ruokaan kuin kuka tahansa. Olla katsomatta kelloon nälän kurniessa mahassa, olla miettimättä kaloreita tai määriä. Nauttia siitä miltä hyvä ruoka maistuu.
Minä aion yrittää.
maanantai 2. joulukuuta 2013
lauantai 16. marraskuuta 2013
Trouble is a friend
Tänään tuntuu pahalta olla minä.
Olen vältellyt peilejä, seissyt kuumassa suihkussa polttaen ihoani ja turhautunut.
Loukkasin eilen jalkani, joten lenkkeily on kielletty toistaiseksi. Toinen ilta ilman juoksulenkkiä ja mieli kiipeilee seinillä. Juokseminen on minun liikunnallinen henkireikäni. En rakasta sitä vain siksi, että tiedän useiden kalorien jäävän lenkkipoluille, tai siksi että tiedän lihasteni vahvistuvan.
Juokseminen on minulle hetki, jolloin kykenen olemaan ajattelematta mitään. Katson vain eteeni ja keskityn hengittämään tasaisesti. En kuuntele edes musiikkia, vaikka se on minulle tärkein asia koko maailmassa ja soi muutoin lähes aina.
Juoksemisessa on vain sitä jotain. Siihen on helppo purkaa turhautumisensa, ylimääräisen energian tai ihan vain juosta, koska tuntuu niin hyvältä.
Tänään en juossut. Sen sijaan tuijotin kelloa seitsemältä illalla ja kuvittelin mielessäni kuinka nyt sitoisin juoksukenkieni nauhoja ja lähtisin ulos. Juoksisin läheisen järven ympäri, kiihdyttäisin ylämäkeen ja mäen huipulla hengittäisin syvään. Kävelisin loppumatkan kotiin, kävisin suihkussa ja tuntisin oloni onnistuneeksi.
Tänään en tuntenut itseäni onnistuneeksi.
Olen vältellyt peilejä, seissyt kuumassa suihkussa polttaen ihoani ja turhautunut.
Loukkasin eilen jalkani, joten lenkkeily on kielletty toistaiseksi. Toinen ilta ilman juoksulenkkiä ja mieli kiipeilee seinillä. Juokseminen on minun liikunnallinen henkireikäni. En rakasta sitä vain siksi, että tiedän useiden kalorien jäävän lenkkipoluille, tai siksi että tiedän lihasteni vahvistuvan.
Juokseminen on minulle hetki, jolloin kykenen olemaan ajattelematta mitään. Katson vain eteeni ja keskityn hengittämään tasaisesti. En kuuntele edes musiikkia, vaikka se on minulle tärkein asia koko maailmassa ja soi muutoin lähes aina.
Juoksemisessa on vain sitä jotain. Siihen on helppo purkaa turhautumisensa, ylimääräisen energian tai ihan vain juosta, koska tuntuu niin hyvältä.
Tänään en juossut. Sen sijaan tuijotin kelloa seitsemältä illalla ja kuvittelin mielessäni kuinka nyt sitoisin juoksukenkieni nauhoja ja lähtisin ulos. Juoksisin läheisen järven ympäri, kiihdyttäisin ylämäkeen ja mäen huipulla hengittäisin syvään. Kävelisin loppumatkan kotiin, kävisin suihkussa ja tuntisin oloni onnistuneeksi.
Tänään en tuntenut itseäni onnistuneeksi.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Darkness on the edge of town
Aamupaino oli lähes kolme kiloa suurempi kuin eilen. Kolme kiloa?
Kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, tämänkin päivän syömiset menivät tyystin penkin alle. Missä on se kaikki kontrolli?
Tiedostan, ettei yhdessä yössä voi tulla kolmea kiloa läskiä, en minä niin paljoa syönyt. Mutta nesteiden pudottaminen on aivan yhtä puuduttavaa, etenkin kun niin jo riemastuin painon laskemisesta.
Häpesin kroppaani tänään koulussa. Meinasin myöhästyä tentistä pohtiessani millä paidalla peitän turvonneen vatsani parhaiten. Miten paljon itseinhoa ihmiseen voikaan mahtua ilman, että hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi?
Kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, tämänkin päivän syömiset menivät tyystin penkin alle. Missä on se kaikki kontrolli?
Tiedostan, ettei yhdessä yössä voi tulla kolmea kiloa läskiä, en minä niin paljoa syönyt. Mutta nesteiden pudottaminen on aivan yhtä puuduttavaa, etenkin kun niin jo riemastuin painon laskemisesta.
Häpesin kroppaani tänään koulussa. Meinasin myöhästyä tentistä pohtiessani millä paidalla peitän turvonneen vatsani parhaiten. Miten paljon itseinhoa ihmiseen voikaan mahtua ilman, että hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)