Valtaisa ahdistus omasta painosta, ulkonäöstä ja tänään syödystä ruoasta. Peilistä katsoo tyttö, jota en kehtasi tunnustaa itsekseni. Toisina päivinä pidän kasvoistani, toisina taas olisin valmis raapimaan silmät päästäni.
En ole nukkunut pariin viikkoon täysiä yöunia. Toisinaan valvon hereillä kolmekin vuorokautta. Tuntuu etten osaa enää nukahtaa. Unettomuuden myötä mieliala laskee ja vainoharhaisuus kasvaa. Ahdistun kaikesta ja kaikista. En toisinaan jaksa laisinkaan ottaa yhteyttä ihmisiin, enkä vastata viesteihin.
Otan kuitenkin kaiken ilon irti niinä päivinä, kun se tuntuu hyvältä. Laitan viestiä tärkeille ihmisille ja kyselen puolituttujen kuulumisia. Istun iltamyöhään kahviloissa tai pelaan lautapelejä luokkatoverin olohuoneessa. Sosiaalisena en keskity siihen, että minun on nälkä. Sosiaalisena tulen kotiin niin myöhään, etten enää viitsi syödä. Sosiaalisena paino putoaa ja silloin minä hymyilen vaa'alle ja hieman itsellenikin.
Lähden lauantaina Lontooseen. Pyrin olemaan ajattelematta syömisiäni liiaksi, haluaisin vain nauttia ja ottaa kaiken ilon irti tuosta kaupungista. Tulen kuitenkin joka päivä liikkumaan kävellen niin paljon, että kulutukseni mukaan saisin kyllä syödäkin kunnolla. Ja minun käsitykseni "kunnolla" tai "paljon" syömisestä on se, mitä tuiki tavallinen terve ihminen syö päivässä ilman välipaloja ja herkutteluita. Yritän lohdutella itseäni tuolla ajattelulla usein, ja onnistunkin hetkittäin kunnes ahdistus täydestä vatsasta taas valtaa mielen ja kykenen enää vain ajattelemaan miten hirveän paljon minä söin. Miten hirveän paljon ihmiset ylipäänsä syövät päivän aikana. En minä pysty siihen.
Osaisinpa edes tuon seikkailun ajan suhtautua ruokaan kuin kuka tahansa. Olla katsomatta kelloon nälän kurniessa mahassa, olla miettimättä kaloreita tai määriä. Nauttia siitä miltä hyvä ruoka maistuu.
Minä aion yrittää.
